Ahdistus on ärsyttävä tunne. Aamuyöstä herää, kun tuntuu ihan siltä kuin joku nipistäisi vatsanpohjaa ja päässä velloo vain epämääräinen musta olotila. Ajatukset pyörii ahdistuksen ympärillä eikä opiskelusta tule mitään. Mistä se tulee? Miksi se iskee kuin varkain puun takaa? Miksi mulla ei ole ketään kelle puhua siitä?

Miksi nyt ahdistaa kun kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin? Valmistuminen ja työelämä häämöttää, terveys on kunnossa ja ikäkään ei vielä päina. Silti tuntuu kuin olisin menossa kohti tuntematonta, jossa olen vastuussa toisten ihmisten eläinten hyvinvoinnista ja elämästä. Kai se on sitten se aikuisuus mikä sieltä viimein on ilmoittelemassa tulostaan. Aikuinen. Se aika elämästä, kun pitäisi jo tietää mitä tekee, mitä haluaa ja missä haluaa olla. Kenen kanssa haluaa olla. Lapset. Asuntolaina. Auto. Ura. Perhe. Tuntuu etten ole vielä lainkaan valmis. Tai haluanko noista mitään ylipäänsä. Aseksuaalilla lesbolla ei ihan hirveästi ole valinnan varaa, jos haluaa kumppanin. Ei-aseksuaalin kanssa on huonompi alkaa pilvilinnoja rakentelemaan ja aseksuaaleja on yleisesti koko väestöstä niin vähän, että vieläpä lesbojen ryhmästä sellaisen löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuosta. Lisää siihen vielä läheisyydenpelko ja luottamuspula niin tuntuu jo siltä, että ihan turha edes haaveilla. Toisaalta, voiko ihminen joka ei ole koskaan seurustellut edes tietää onko aseksuaali vai ei? Jos ei ole koskaan ollut kiinnostunut harrastamaan seksiä kenenkään kanssa niin onko silloin aseksuaali? Vai onko luottamuspula ja läheisyydenpelko vain liian suuri kynnys ylitettäväksi?

Mistä se luottamuspula ja läheisyydenkammo on peräisin? En tiedä. En ole koskaan kokenut seksuaalista väkivaltaa. En osaa sitä muuten selittää kuin lapsuuden koulukiusamisella. Tai no. En tiedä voiko puhua koulukiusaamisesta. Onko se koulukiusaamista, jos on ujo ja hiljainen pieni lapsi, jolla on aina vain yksi ystävä kerrallaan ja sitten tämä ystävä pettää luottamuksen, eristää muista luokkatovereista ja tuhoaa itsetunnon täydellisesti? Puhuu pahaa selän takana? Saa minut pyytämään anteeksi aivan kaikesta, asioista joita en edes ymmärrä aiheuttaneeni? Kun tämä tapahtuu 10 vuotiaalle lapselle niin varmaankin siitä jää trauma. Minun kohdalla ilmeisesti luottamuspula ja läheisyydenkammo ja yksinäisyys, josta on oppinut nauttimaan siinä määrin, ettei muiden ihmisten seura tunnu välttämättömältä. Ulkopuolisuus, josta ei pääse eroon. Suojamuuri, jonka läpi kukaan ei tunnu pääsevän ja jota en osaa itsekään purkaa.

Suojamuuri on siinä mielessä hassu juttu, että siinä ihmiset pääsee tietylle etäisyydelle, ikäänkuin kädenmitan päähän, mutta lähemmäs ei pääse. Näemme koulussa tai töissä ja juttelemme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, mutta heti jos joku haluaa viettää aikaa koulun/työpaikan ulkopuolella, tulee stop. En pysty. Iskee ahdistus. En osaa edes selittää mikä siinä ahdistaa. Miksi ihmisten kanssa on helppo viettää aikaa koulussa tai työpaikalla, mutta vapaa-ajalla ajatus tuntuu mahdottomalta? Omaan kotiin kenenkään päästäminen tai small talkin puhuminen ulkona syödessä tuntuu mahdottomalta. Tuntuu ettei oma energia riitä. Mitä jos oma persoona ei ole riittävästi? Se henkilökohtainen minä, jota kukaan ei tunne? Jota en ehkä itsekään tunne niin hyvin. Se pikku-tyttö, joka jäi yksin. Joka ei osannut mitään tehdä. Joka piilotti itsensä maailmalta eikä ehkä koskaan kasvanut aikuiseksi.